Kevät oli oikeastaan aika hurja. Välillä tuntui ettei se ollut ollenkaan minun hallinnassa eikä kyl todella tainnutkaan olla. Töissä oli sen luokan paineet että en muista aiemmin olleen ja yksityiselämässä samoin. Koko hemmetin kesä on mennyt keväästä toipuessa ja arvata saattaa kuinka minä yritän selvitä järjissäni.. syömällä tietenkin.

Mä oikeasti varmaan tapan itseni tähän mättämiseen. Ei minulla ole mitään tolkkua ruokailun suhteen-ei mitään. Olen alkanut inhota ulkomuotoani niin että mieheni jo kyynel silmäkulmassa sanoi minulle että hän oikeasti rakastaa minua vaikka olisin kuinka lihava. Mutta minä en pidä itsestäni ja sen myös sanoin hänelle.

Kaivoin vanhat nutriletit kaapista- sieltä löytyi neljä vajaata pahvilaatikkoa.Ajatteli keventää niillä ruokavaliotani mutta en kovinkaan toiveikas ole. Taidan olla hieman masentunut näiden läskieni sisällä. En minä halua olla tällainen.

Haluan olla hoikempi, en mikään tikkulaiha mutta sellainen ettei maha roiku pimpsan edessä ja tissit kasva selässä. Minua harmittaa kun polvet ja selkä on tulleet kipeiksi. Joka ainut aamu oon niin kankea etten meinaa sängystä päästä ylös. Ja minua ottaa aivoon kun yritin poimia mustikoita enkä pystynyt kyykkimään. Lihavuudesta on tullut todellinen ongelma. Epätoivo kolkuttelee takaraivossa......